Brinkkalassa

Viikonloppuna Turussa oli Kirja irti -festivaali, jonka järjestivät Kirjan talo, Kirjakahvila ja Kammio. Muutama vuosi sitten Mansarda joutui lähtemään pois opiskelukaverieni 80-luvun taitteessa perustamasta Kirjakahvilasta, mutta nyt otin kutsun vastaan, vaikka kirjani eivät edelleenkään ole hyllyssä Innon, Vastapainon ja muiden pienkustantamojen rinnalla. Sain kuitenkin vaikutelman, että järjestäjät toivoivat minun olevan mukana.

Lisäksi kirjallisuustapahtuma Brinkkalan pihalla Turun historiallisessa keskustassa on jo sinänsä arvokas asia. Aivan lähistöllä sijaitsi Suomen ensimmäinen kirjapaino. Vieressä ovat katedraalikoulu, tuomiokirkko, akatemia ja muut historialliset rakennukset, ne harvat joita turkulaispoliitikot ja -grynderit ovat pitäneet säilyttämisen arvoisina - tai joiden hävittäminen olisi vaatinut suorastaan stalinistista tuhoamisviettiä. Huomattava osa suomalaisen kirjallisuuden historiaa liittyy tähän alueeseen.

Omat turkulaiset esi-isäni asuivat Brinkkalaa vastapäätä sijainneessa Hakolan talossa. Osa talosta romahti 1600-luvulla. Nyt Hakolan paikalla jyräävät autot, ja rakennuksen kohdalla on risteys. Brinkkala liittyy sukuuni toisellakin tapaa: 1556 tarvasjokelaiset Spåra-esivanhempani myivät Juvan kartanon Prinkkalan suvulle ja muuttivat Liedon Moisioon.

Useimmat Turun puutaloista ovat palaneet tai ne on purettu, myös Uudenmaankatu seiskan empirepiha, jossa 1970-luvun lopussa asuin, mutta entisinä vuosisatoina tulipalot rapauttivat kivitalojakin. Täytyy matkustaa Tukholmaan tai Tallinnaan, jos haluaa nähdä oikean keskiaikaisen kaupungin eikä vain pari kohtalon oikusta säästynyttä vanhaa rakennusta. Tai Visbyhyn, jossa en ole vielä käynyt. Esi-isiäni asui sielläkin.

Aurinkoinen sää suosi festivaaliyleisöä mutta taisi verottaakin samalla kertaa. Kuulijoita oli enimmillään parikymmentä. Voin kuvitella, miten paljon työtä ja aikaa kaksipäiväisen tilaisuuden järjestämiseen oli tarvittu, ja turkulaiset olisivat saaneet tulla paikalle runsaammin joukoin. Kaksi tilaisuutta jäi pitämättä esiintyjien peruutusten takia. Kustantajapaneelin ainoana osanottajana muiden sairastuttua ehdotin, että voisin lukea ohjelma-ajan täytteeksi Mansardan julkaisuja.

Katsoin festivaalin sopivaksi paikaksi eräälle ilmoitusasialle: Mansarda lopettaa toistaiseksi kaunokirjallisuuden julkaisemisen, koska se ei tunnu kiinnostavan tiedotusvälineitä. Jatkossa Mansarda julkaisee tietokirjoja. Kaunokirjallisuutta käännän muille, kuten Savukeitaalle Iztok Osojnikin runoja sekä Miljenko Jergovićin novellikokoelman Sarajevolainen Marlboro.

Kunnon leipää

Kesällä 2004 asuin Zagrebissa talossa, jonka alakerrassa oli pieni leipomo avoinna 6-24. Tuoreen leivän tuoksu täytti kadun aamulla yliopistolle lähtiessäni, illalla palatessani ja yöllä barokkifestivaalilta tullessani. Ostin puodista leivän päivittäin. Vastapäätä asunut presidentti Stipe Mesić ilmeisesti hankki leipänsä muualta, koska emme osuneet kauppaan samaan aikaan.

Leipä tai leivän puute on ollut monen käännöskirjani aihe. Elokuussa 99 vuotta täyttävä triesteläinen vastarintamies Boris Pahor kertoo Nekropolissa (suom. 2006) katuneensa vuosia, että hän vaihtoi Natzweiler-Struthofin keskitysleirissä toverinsa viimeisen leipäpalan tupakkaan.

Viime lokakuussa katselin vankien säälittäviä leipäannoksia Puolan Stutthofissa.

Moskovassa 1989, sosialismin romahtaessa, ajoin tulevan vaimoni kanssa taksilla pitkin kaupunkia, mutta emme löytäneet leipää mistään. Onneksi löysimme georgialaista hatšapuria evääksi viikon junamatkalle Ulan Batorin kautta Pekingiin.

Silloin Suomessa ei vielä ollut leipäjonoja. Nyt on. Leipä olikin jälleen monen vappupuheen aihe.

Suomalaisten kauppojen hyllyt ovat pullollaan leipiä kaikille, joilla on varaa maksaa 6-8 euron kilohintaa. Yleensä sillä saa parin ison ketjun valmistamaa muovipussiin pakattua ja valmiiksi silputtua mautonta höttöä. Oikeaa leipää löytyy enää pienistä perheleipomoista tai "keskieurooppalaisesta" Lidlistä.

Leivän kilohinnalla myyn kirjamessuilla 2-3 Nekropolia. Ennen kirjat olivat yksilöllisiä ja arvokkaita kulttuurihyödykkeitä, nykyään kilotavaraa.

Entinen koulukaverini tekee paimiolaisessa leipomossa leipää. Minun leipätyötäni on suomentaminen. Suomessa kirjallisuuden kääntäjän leipä on Euroopan toiseksi kapein. Nyky-Suomessa humanistiset ammatit ovat vielä enemmän kutsumustöitä kuin aloittaessani 25 vuotta sitten. Taiteilijajuhlavuoteni kunniaksi otin Mansardan ohjelmaan zagrebilaisen Predrag Matvejevićin Meidän leipämme, leivän kulttuurihistorian Välimeren alueelta.

Ennen suomalaiset veivät leipää tuliaisiksi ja evääksi ulkomaille. Suomessa kaipaan lämpimän kesän lisäksi eniten oikeaa leipää, sellaista kuin se joskus oli. En leipämonopolien, median tai poliitikkojen vuosi vuodelta mauttomampia, valmiiksi kaluttuja paloja. Enkä sirkushuveja.

Kunnallislehti, Vieraskynä, 11.5.2011

"Yhteiskunnan ryhmät ja sodan logiikka"

”Suvaitsevaisuus” on hullunkurinen esimerkki periaatteesta, joka muuttuu vastakohdakseen, kun sen ajajilta puuttuu kohtuuden taju.

Suvaitsevaisuus tarkoittaa normaalissa perinteisessä kielenkäytössä erilaisten vastenmielisten ja hankalien asioiden sietämistä, kompromisseja, joissa herrasmiesmäinen toisen edun kunnioittaminen usein menee omasta edusta kiinni pitämisen edelle.

Mitä sen sijaan onkaan sanottava sellaisesta hiljattain patentoidusta ”suvaitsevaisuudesta”, joka vaati ”nollatoleranssia” eli täydellistä suvaitsemattomuutta vaikkapa tietynlaisille sanoille, ajatuksille, tutkimuskohteille ja -tuloksille ja niin edelleen? Tämä tuo ikävällä tavalla mieleen sen neuvostoajan kielenkäytön, jossa totaalisen sodan käsitteet vallitsivat. Neuvostoihmisen ominaisuuksiin kuului ”leppymättömyys” (neprimirimost) kaikkia lähimmäisten ei-sosialistisia paheita kohtaan, hänen asenteenaan vihollista kohtaan oli aina ”armottomuus” (bezpoštšadnost). ”Vihollinen, joka ei antaudu, tuhotaan” julisti ”neuvostohumanismin” suurin opettaja, Maksim Gorki.

***

Tämä Timo Vihavaisen tekemä rinnastus on tullut minunkin mieleeni jo kauan sitten. Meillä samanlaista suvaitsemattomuutta ajavat vihreät ja vasemmisto - joista osa on suoraan 70-luvun suomalaisten uusstalinistien perillisiä, muutenkin kuin henkisesti. Timo Vihavaisen koko kirjoitus tässä blogissa.

Perinteenjatkajia

Kolme kiintoisaa päivää Tampereen kirjamessuilla. Ei myynnin vuoksi vaan vaihteluna arkirutiiniin Sauvon periferiassa. Perjantai oli hiljainen, lauantai kiirettä täynnä. Perjantaiaamuna Turun kirjamessujen monivuotinen ohjelmapäällikkö Kari J. Kettula esitteli minut Hannu Taanilalle "Turun seudun valopilkkuna". Taanila selasi Petanin Tito-pamflettia mutta ilmeisesti havaittuaan kirjoittajan vastakkaisen leirin edustajaksi suuntasi Savukeitaan puolelle.

Kettulalta sain messujen uuden ohjelmapäällikön tpk-osoitteen. Tpk = tasavallan presidentin kanslia.

Lauantaina keskustelin Martti Hynysen kanssa Verčin Hautajaisilveilystä ja Smilevskin Spinoza-romaanista. Kuulijoita oli alun kolmattakymmentä eli kohtuullisesti. Hannu Mäkelän Venäjä-kirjan jälkeen pienempikin slaavilainen maailma näytti kiinnostavan.

Martti kertoi, että keskustelumme on jatkoa 1985 Kilpisjärven retkeilykeskuksen leirintäalueen kodassa aloittamallamme. Rovaniemeläinen Martti oli silloin yövartija ja minä polkupyöräturisti tuossa itselleni jo 1970 tutuksi tulleessa paikassa, joka ei silloin ollut edes kylä mutta nykyään kuin pikkukaupunki. Välissä oli muutamia vuosia, jolloin emme pitäneet yhteyttä. 2000-luvun alussa hän mietti Välimeren breviaariota lukiessaan, kuka kollega oli kääntänyt noin hankalan teoksen. Kirjan alusta löytyi tuttu nimi. Sen jälkeen olemme taas tavanneet säännöllisesti. Nykyään Martti on Ylen kääntäjä ja ansioitunut myös runoilijana.

Samana iltana etsiydyin toiseen majapaikkaani. Samaan taloon, jossa asuu Kirsi Kunnas. Tällä kertaa kyse oli sukulaistapaamisesta, jonka uudistamiseen oli mennyt yli kolmekymmentä vuotta. Sekä Martin että serkkuni kanssa olin takavuosina kirjeenvaihdossa. Kirjoitimme kirjeitä - käytimme tätä nykyaikana perin harvinaista kommunikaatiomuotoa.

Harvinaista on sekin, mihin serkkuni on vaimonsa kanssa ryhtymässä: hän aikoo jatkaa isännyyttä lounaissuomalaisella tilalla, joka on ollut lähes 500 vuotta saman, isälinjalta ehkä jo 1400-luvulta periytyvän mutta nimeltä tuntemattoman aatelissuvun hallussa. Tilanhoitoa siis jatkaa "aatelisisäntä", joka ei enää tiedä sukunsa nimeä (jos sitä on koskaan ollutkaan) eikä tunne vaakunaansa (jos sellaista on koskaan ollutkaan). Hän jatkaa traditiota, jonka moni muu vuosisatoja samassa suvussa isältä pojalle siirtyneen suomalaisen maatilan isäntä on joutunut taloudellisista tai muista syistä katkaisemaan. Kuten oma isäni terveyssyistä 1963. Hänkin alkuaan aatelissukua Tarvasjoen Euran kylän Knaapilta.

Talonpoikaistuneenkin aatelistilan haltijana serkkuni olisi aidompi perinteenjatkaja kuin kuninkaallisia kemuihinsa kutsuva uusrikas ex-stalinisti, jonka kartanoharrastelua snobiprofessori suitsuttelee pääkaupunkilehdessä.